Palautumistauko taisi toimia, sillä tämänpäiväinen aamuviiletys sujui selvästi tavanomaista vauhdikkaammin. Teki mieli päästellä ihan kunnolla. Liikennettä ei juuri ollut, joten annoin itselleni luvan jättää halkeilleet ja muhkuraiset pyörätiet rauhaan, posottelin ajotien laitaa sielläkin, missä tuo vaihtoehtoinen väylä olisi ollut tarjolla. Tuntui kieltämättä hieman oudolta, mutta puolustauduin sillä, että niin ne pikakiitäjätkin tekevät. Ja taatusti ilman syyllisyydentuntoja. Muita kulkijoita ei toden totta ollut ruuhkaksi asti: viidenkymmenenyhden ja puolen kilometrin aikana muutama auto, pari pyöräilijää, kaksi oravaa ja yksi kissa. Vaan nyt muihin aiheisiin…
Ken Follettin Taivaan pilarit loppui äsken. Luin tuon 946-sivuisen,1100-luvun Englantiin sijoittuvan järkäleen ensimmäisen kerran heti suomenkielisen version ilmestyttyä. Vasta viime talvena huomasin, että sille on olemassa itsenäinen jatko-osa. Kirjaostoksille siis. En kuitenkaan sännännyt hankintani kimppuun heti. Halusin ensin palauttaa mieleen Taivaan pilarit, jonka tapahtumat olivat parissakymmenessä vuodessa ehtineet pyyhkiytyä mielestä. Uusintakierroksen taas päätin säästää kesäksi, jolloin on enemmän aikaa keskittyä jättiromaaniin.
Taivaan pilareista on oltu montaa mieltä. Joku on pitänyt sitä liian pitkänä, keskiaikaisen elämäntyylin ja katedraalin rakentamisen kuvausta arkkitehtonisine yksityiskohtineen tylsänä ja epäuskottavana. Paljon on niitäkin, jotka ovat suorastaan rakastuneet teokseen. Minä asetun noiden kahden ääripään väliin, pari askelta rakastuneiden suuntaan.
Tarina on kerrassaan kiehtova ja henkilöihin pääsee sisälle heidän suuresta määrästään huolimatta. Osaan kiintyy jo melko varhaisessa vaiheessa. Tarinan kertomisen Follett siis osaa, sitä ei käy kieltäminen. Pitkä ja raaka sisällissota, Kingsbridgen katedraalin rakentaminen, luostarielämä ja erinäiset valtataistelut niin rahvaan kuin yläluokankin keskuudessa poikivat mutkikkaan juonikimpun. Sekään ei muodostu ongelmaksi, kiinnostuneen lukijan hyppysissä kimppu ei mene solmuun. En pistäisi pahakseni kunnianhimoisempia ratkaisuja romaanin rakenteen suhteen, mutta toisaalta selkeys ja aikajärjestyksessä etenevä kerronta edesauttavat kärryillä pysymistä tapahtumien tiimellyksessä.
Romaanin maailmassa vallitsee vahvimman oikeus, vallantavoittelun välineinä ovat häikäilemättömyys, silmitön väkivalta ja järjetön tuhoaminen. Hyvän ja pahan vastakkainasettelu on Taivaan pilareissa vahva, niin vahva, että ajoittain se tuntuu jopa naiivilta. Ja vaikka tarina sinänsä toimii mainiosti, kielellisesti teksti ei ole kovin kummoista. Latteaa ja löysää se on. Enkä missään nimessä tarkoita sitä, että tarina olisi liian pitkä, olisin vain toivonut ilmaisuun napakampaa otetta ja tiiviimpiä lauserakenteita. Kuinka suuri mahtanee olla suomentajan osuus asiaan, tiedä häntä.
Olen joskus verrannut tuota kaipaamaani lauseiden oikomista notkolle painuneeseen pyykkinaruun ja sen keskellä roikkuvaan ryppyiseen sumaan. Tämän romaanin pyykkinaru olisi kannattanut vetäistä suoraksi ja laittaa sille ripustetut vaatteet ojennukseen.
Seuraavaksi se jatko-osa, Maailma vailla loppua.
Ken Follett: Taivaan pilarit, 946 s., WSOY 1990, 1. painos. Suom. Anu Niroma
Tulilatvan lepatuksia 
Vastaa