Väinämöinen. Ilmarinen. Joukahainen. Lemminkäinen. Louhi. Aino. Kullervo. Muun muassa heille Johanna Sinisalon Sankarit-romaanista löytyy oma, muutaman vuosikymmenen takaisessa Suomessa elävä vastineensa. Jos tämä on lukijan tiedossa jo etukäteen, vihjeitä tulevan lukuelämyksen luonteesta on havaittavissa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Minä en sitä tiennyt, joten oivalsin vasta hieman pitemmälle luettuani, mistä on kyse: Kalevalaahan tämä, ihan ilmiselvästi.
Kirjan päähenkilö on Rex, palvottu rocktähti, joka laulaa kilpailijansa kainaloita myöten esiintymislavan luukkuun. Tuo kilpailija on lapsesta saakka iskelmäprinssin rooliin koulittu, äitinsä manageroima Joakim. Viimeisen päälle laskelmoitu tuote, joka ei räpäytä silmäänsäkään, ellei niin ole suunniteltu. Rexin rumpali Ile Aerosmith on tietokonevelho, koodia suoltava sammontakoja, jonka lahjoja hyödynnetään vähintäänkin kyseenalaisiin ihmiskokeisiin. Kauko ”Mahti” Saarelainen puolestaan on huippu-urheilija, jota ei pysäytä kukaan eikä mikään. Ei sen välii, sanoo Mahti. Joka tapauksessa hän saa haluamansa, ennemmin tai myöhemmin. Kuvioihin kytkeytyy myös Karel, kaltoinkohdeltu orpopoika, josta kasvaa karski jääkiekkovalmentaja.
Naiset ovat näille miehille statusesineitä. Kiertopalkintoja, jotka kiinnostuksen hiivuttua ja vikojen paljastuttua heitetään pois. Eräs heistä jättää hukuttauduttuaan jälkeensä muiston, joka tuo Rexin elämään uudenlaisia velvoitteita: parivuotiaan Aurooran, jonka isä hän myöntää olevansa.
Miesten urat mutkittelevat, nousevat ja laskevat. Pohjalle mennään ja sieltä noustaan moneen kertaan, suosiosta ja julkisuudesta käydään tuimaa taistelua keinoja kaihtamatta. Rex, Ile, Mahti ja Karel päätyvät kukin omia reittejään Sariolan sairaalaan, tutkimuslaitokseen, jonka toiminta ei kaikilta osin kestä päivänvaloa. Laitosta johtavalla rouva Alakorkeella on myös missimenneisyydestään eroon pyrkivä tytär, jonka ulkoisten avujen hyödyntäminen ei arveluta rouvaa ollenkaan. Tämän huomaavat sankarimmekin, jotka tuota täydellisen kaunista naista tavoitellessaan suostuvat lähestulkoon mihin tahansa.
Sinisalon kerronta on episodimaista ja jo ensimmäisestä romaanista tuttua, lehtijuttujen muotoon puettua kuvausta nähdään Sankareissakin. Vaikka leikkeitä on nyt vähemmän, niistä olisi voinut karsia vielä muutaman. Eivät jutut irrallisia ole, niillä on selvästi paikkansa ja tehtävänsä. Silti osan leikekirjamaisista osuuksista olisi voinut hoitaa toisinkin.
Sinisalolla totisesti on sana hallussaan ja lause hyppysissään. Ilmaisu on hurmaavan omintakeista, eikä ihan tältä istumalta tule mieleen muita, joiden käsissä teksti taipuu ja rullaa yhtä juohevasti. Paria sisältönsä puolesta hieman tökeröä lehtileikeosuutta lukuun ottamatta Sankarit on kerrassaan nautittava lukukokemus, joka houkuttelee jatkamaan ja kääntämään sivun toisensa jälkeen.
Käsissäni oli siis hirmuinen Kalevala-pastissi. Muinaiset tarut ja myytit punoutuvat Sankareissa jännityskertomukseksi, jossa pohjimmiltaan on kyse mielen ja tajunnan herruudesta. Suosittelen lämpimästi!
Johanna Sinisalo: Sankarit, 400 s., Tammi 2003, 1. painos.
Tulilatvan lepatuksia 
Vastaa