Paluu salakäytävistä

Puolisentoista viikkoa ja viisi postausta sitten mainitsin aikeistani lukea uudelleen Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Luinkin. Viimeksi sorruin ahmimaan, nyt maltoin lukea rauhallisemmin ja keskittyneemmin. Tarinan kulkuhan oli jo tiedossa, joten loppua kohti kiirehtiminen ei enää tuntunut tarpeelliselta. Ylipäätään olen sitä mieltä, että toinen lukukerta tekee oikeutta mille tahansa kirjalle: tekstistä löytyy aiemmin huomaamatta jääneitä vihjeitä ja yksityiskohtia, kokonaisuus avautuu selkeämmin ja oma näkemys tarkentuu. Uusintakierrokset vain tuppaavat yleensä hautautumaan ennestään lukemattomien kirjojen pinoon.

Harjukaupungin salakäytävistä on olemassa kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan. Omasta hyllystäni löytyy blanc. Vaihtoehtoisen, rougeksi nimetyn version luin kirjan lopussa annetusta osoitteesta, joka johtaa kustantamon sivuille. Totesin muuten pitäväni rougesta enemmän…

Mutta nyt minulla taitaa olla pulma: mitä muka osaisin sanoa kirjasta, jota niin monet ovat jo omilla tahoillaan ja tavoillaan käsitelleet? Pohtineet, selittäneet, arvostelleet, kehuneet, ylistäneet, hehkuttaneet, moittineet ja latistaneet. Tuskin mitään uutta ainakaan. Vaan eipäs kehitellä paineita toisten teksteistä, omaanihan minä tässä kirjoitan.

Sukelsin takaisin salakäytäviin, vaikka edellinen kerta viime vuoden lokakuulta oli vielä hyvin muistissa. Tämä ei ole niitä kirjoja, jotka alkavat painua unohduksiin sillä sekunnilla, kun takakansi lopsahtaa kiinni. Tämän jälkeen ei tokaista ”no niin, menenpä pesemään vessan”. Salakäytävistä palataan hiljalleen silmiä räpytellen ja ympäröivään todellisuuteen totutellen. Oma sohva ja peitonalus eivät ehkä tunnukaan enää entisenlaisilta. Merkityksellisyyden, pysyvyyden ja etääntymisen tunnot läpeensä tutuissa nurkissa ovat saattaneet heilahtaa tottumuksen tuomilta sijoiltaan.

Niin heilahtaa kustantaja Olli Suomisen elämäkin, kun hän luo itselleen profiilin Facebookiin ja tulee sen myötä liittyneeksi myös elokuvakerhoon. Epähuomiossa, sillä kalenterimerkintöjään tunnontarkasti noudattava Olli luulee rientävänsä hoitamaan kirkkovaltuuston asioita. Hän ymmärtää erehtyneensä, mutta ei ehdi poistua ennen kuin Fellinin Ihana elämä alkaa. Hieman myöhemmin Olli vahvistaa Facebook-kaverikseen Kerttu Karan, tunnistamatta naista tytöksi, johon nuorena oli ihastunut.

Aino-vaimo, poika ja omakotitalo Jyväskylän Mäki-Matissa, sunnuntaikävelyt, valokuvien ottaminen, eilinen makaronilaatikko, raidallinen pyjama, pienet erimielisyydet ja tyytymättömyyden aiheet, eri paikkoihin unohtuvat sateenvarjot ja rutiinien täyttämät päivät. Elämä näyttää jatkuvan päällisin puolin entiseen malliin, vaikka liuta konkreettisessa mielessä melko vaatimattomia, mutta merkitykseltään suuria sattumuksia kuljettaa Ollia vääjäämättä kohti muutosta.

Arjen uurastaja, kustantaja, kirkkovaltuutettu Suominen ostaa ja hukkaa sateenvarjoja tiuhaan tahtiin, jatkaa elokuvakerhossa käyntiä ja saa hääpäivän kunniaksi vaimoltaan yllättävän onnistuneen lahjan: Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan. Olli on alkanut nähdä unia, joista herää levottomana ja melankolian vallassa, hän potee syyllisyyttä luvattoman lepsusti hoidetuista töistä ja yllättää kustantamon väen menettämällä malttinsa kokouksessa. Päärynöitäkin rupeaa tekemään mieli. Isovanhempien luona vietetyt lapsuudenkesät sekä viisikkoleikit Blomroosin sisarusten ja heidän Karri-serkkunsa kanssa palautuvat mieleen. Silloiset salakäytäväseikkailut ilmaantuvat uniin.

Ja Kerttu. Kerttu kummittelee Ollin unissa joka yö. Hän on tunnistanut päärynämekkoisen nuoruudenrakkautensa ja  tiivistyneen yhteydenpidon myötä Suomisen johtamasta Kirjatornista tulee Kerttu Karan seuraavan kirjan, Jyväskylästä kertovan Maagisen kaupunkioppaan kustantaja. Vähitellen Olli etääntyy rutiinien täyttämästä arjestaan. Keski-iän kriisi, hänelle sanotaan. Siitä Olli itsekin aluksi uskoo kärsivänsä ja päättää ryhdistäytyä. Turhaan. Paluuta ei enää ole.

Ollin piintyneille tavoilleen uskollinen mieli kaipaa tuttua ja turvallista, haikailee hitaan jatkumohakuisuuden perään. Hänen elokuvallinen syväminänsä sen sijaan kurkottaa arkielämän asettamien rajojen ja ympäristön luomien normien yläpuolelle. Eikä jatko suinkaan ole niin ennalta-arvattava kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Unet. Elokuvat. Lapsuusmuistot. Jääskeläisen mielikuvituksella varustetun kirjailijan käsissä niistä kehkeytyy yllättävä, jopa pelottava tarina, josta ei noin vain irrottauduta. Tulkinta riippuu pitkälti lukijasta itsestään. Yksi lukee keski-ikäisen miehen kehityskertomusta, toiselle Harjukaupungin salakäytävät on kohtalokas rakkausromaani. Kolmannelle tärkeintä saattaa olla paluu lapsuuteen, menneisyydessä tehtyjen virheiden katuminen ja traumoista puhdistautuminen. Joku voi omaksua puhtaasti eskapistisen lähestymistavan vastapainoksi omalle jatkumohakuisuudelleen. Silkkaa suoraviivaista seikkailua etsivä joutuu kyllä pettymään. Mitä tahansa lukija tekstistä päällimmäiseksi nostaakaan, näin monipuolista romaania ei kannattaisi tyytyä lukemaan turhan yksioikoisesti. Jos sieltä nokkii vain mielestään makoisimmat palat, tulee samalla hukanneeksi ison osan kokonaisuuden synnyttämää elämystä.

Jos vaatii tapahtumille ehdottoman pitäviä, loogisia selityksiä, Jääskeläisen luoma reaalimaailman rajoituksista nyrjähtävä todellisuus ei välttämättä miellytä. Ne, joita unenomaisuus, alitajunnan voima, selittämätön ja arkijärjen ulottumattomiin karkaava viehättää, todennäköisesti nauttivat lukemastaan. Minä kuulun tuohon jälkimmäiseen joukkoon.

Rivien välissä piilevä lempeä ironia kaavoihin ja muotteihin kangistumista kohtaan miellytti. Piiliköhän sitä siellä ihan oikeasti, vai halusinko vain itse nähdä niin? Pidin myös rakenteellisista ratkaisuista unijaksoineen, takaumineen ja aikamuotojen vaihdoksineen. Kieltä jäin välillä maistelemaan. Toisinaan se tuntui töksähtelevän kevyesti, enkä aina malttanut olla lukematta lauseita uudelleen sanajärjestystä vaihtaen. Teksti on silti sujuvaa, eivätkä omat pysähtelyni millään tavoin laimentaneet kokemusta.

Harjukaupungin salakäytävissä Kerttu Karan Elokuvallinen elämänopas nostattaa suoranaisen buumin. Yritykset omaksua uusi, cinemaattisempi elämäntapa näkyy kaupunkikuvassa, eritoten ihmisten ulkoisessa olemuksessa. Monet se saa tekemään asioita, joita he eivät hitaan jatkumohakuisuuden vallassa olisi saaneet päähänsä kokeilla. Mutta miten cinemaattisuutta voi toteuttaa omassa elämässään? Paitsi pukeutumalla klassikkoelokuvien henkeen? Sen saa jokainen keksiä ihan omin päin, sillä toisen cinemaattinen on toisen jatkumohakuisuutta ja päinvastoin. Kysehän on nimenomaan rohkeudesta ajatella itse. Omaan elämäänsä vaikuttamisesta ilman, että nielaisee itsestäänselvyydet ja mauttomiksi pureskellut päätökset sellaisinaan. Uskalluksesta etsiä omat polkunsa valmiiksi tallattujen lomasta. Kyvystä katsella ympärilleen ja nähdä sen sijaan, että kurkkii varovasti sormien välistä.

Minä menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä ja kiitos kun luitte tänne asti.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, 372 s., Atena 2010, 1. painos.

Advertisement