Puntarointia ja vapaaehtoistyötä

Lokakuu on jo pitkällä ja edellisestä päivityksestä on hujahtanut useampi viikko. Olen näköjään järjestänyt itselleni muuta tekemistä sen verran, että blogin pitäminen on jäänyt taka-alalle. En ole lopettamassa, vastahan minä aloitin, mutta verkkaisempi tahti päivitysten suhteen sopii tämänhetkiseen tilanteeseen.

Työni on syksyn mittaan tapahtuneiden muutosten myötä käynyt kovin raskaaksi. Henkisesti. Ei niinkään fyysisesti, vaikka nopeaa reagointia vaativia, yllättäviä tilanteita tulee ja menee. Niitä tässä sen yksityiskohtaisemmin kuvailematta. Olen viime viikkoina miettinyt päivien sisältöä ja työni mielekkyyttä. Puntaroinut kauanko näin voi jatkua. Kyllä minä työstäni tavallaan pidän, vaikkei se olekaan sitä, millä mieluiten itseni elättäisin. Mutta. Eteenpäin. Kohti muutosta, joka kenties häämöttää jossain hamassa tulevaisuudessa. Eikä mitään kenties, häämöttää se, vaikka ääriviivat ovat vielä utuiset ja etäisyys määrittelemätön.

Noin vuoden verran olen ollut mukana vapaaehtoistyössä, jonka tiimoilta tapahtuu nyt paljon ja nopeasti. Meneillään on muutaman kuukauden mittainen projekti, johon olen tainnut antautua täysin palkein. Saatan jossain vaiheessa kertoa tarkemminkin, nyt mainittakoon vain, että teen vapaaehtoistyötä eri puolilta maailmaa nykyiseen kotikaupunkiini muuttaneiden henkilöiden kanssa. Jos päivätyö ei aina niin mielekkäältä tunnukaan, niin tämä toden totta tuntuu.

Hyvää, antoisaa ja värikästä syksyä teille kaikille. Toivottavasti jaksatte käydä täällä, vaikka uutta luettavaa ilmestyy nyt aiempaa harvemmin.

Advertisement

Hiipuva parvekekasvusto

Tunnen ihmisiä, jotka saavat kaiken kasvamaan, kukkimaan ja rehottamaan. Olen aivan varma, että rapunvierustan harjanvarsikin juurtuu ja rupeaa kukkimaan, jos he keksivät sen maahan tökätä. Minulla tuntuvat kuolevan tekokukatkin. Peukaloni on hyvin vaaleanvihreä, mitä kukkien ja muiden kasvien hoitoon tulee.

Tänä kesänä päätin vajavaisista taidoistani huolimatta kokeilla parvekepuutarhurointia. Amppelitomaatti, tuttavallisemmin tomppeliamaatti, oli ensimmäinen hankintani. Seuraavaksi melko tilavalle parvekkeelle ilmaantui kolme pitkulaista laatikollista erilaisia salaatteja. Ja yksi lisää yrteille: oregano, rakuuna, mäkimeirami ja viinisuolaheinä. Paprika ja chilit saapuivat hieman jälkijunassa, mutta löysivät paikkansa luontevasti.

Kesästä kehkeytyi lämmin ja lasitetun parvekkeen kasvihuoneolosuhteet taisivat sopia erityisen hyvin amppelitomaatille, se ahkeroi kiitettävästi ja heinäkuussa sain poimia helakanpunaisia pikkutomaatteja lähes päivittäin, elokuullekin riitti vähän. Paprika oli hitaampi, mutta lopulta se innostui pullauttelemaan satoa syötäväksi asti. Chilejä sain muutaman.

Yrteistä viihtyivät parhaiten rakuuna ja oregano, joista jälkimmäinen on edelleen voimissaan, vaikka muut ovat jo rupsahtaneet. Salaattien kanssa kävi kehnommin. Kylvin siemeniä aivan liikaa kerralla. Ajattelin, että laitetaan nyt kunnolla, kun eivät ne kuitenkaan… Muutaman päivän kuluttua totesin, että luultavasti jokaikinen siemen oli itänyt. Lehdet eivät mahtuneet kasvamaan, ja koska en ryhtynyt harvennuspuuhiin, popsin minikokoisia salaatinlehtiä niin kauan kuin niitä riitti.

Viimeiset paprikat poimin eilen, ne ovat kovin pikkuisia, mutta sitäkin sievempiä:

Nyt olisi aika siivota raatoina roikkuvat, biojätekuntoon hiipuneet  parvekekasvuston rippeet pois. Ensi kesänä yritän kylvää ne salaatit kevyemmällä kädellä.

Onko teillä kokemuksia parvekepuutarhuroinnista? Jos, niin olisi kiva kuulla niistä. Kävikö hassusti vai innostuiko kenties kastelukannukin rönsyilemään?

Tuumasta toimeen on pitkä matka

Viikkoon on taas mahtunut monenlaista mutkaa ja käännöstä. Mukavia, tervetulleita ja ajattelemisen aihetta antavia, mutta myös sellaisia, jotka olisin mieluummin jättänyt kohtaamatta. Yhtä kaikki, tässä sitä istutaan koneen ääressä sateisena syyslauantaina lataamassa, asentamassa, päivittämässä ja tarkistamassa. Vielä on eräs odotettua työläämmäksi osoittautunut ajuripulma ratkaistavana. Onneksi kyseinen ohjelmanpätkä ei ole sieltä välttämättömimmästä päästä. Lisäisipähän vain käyttömukavuutta ja helpottaisi kuvien siirtelyä.

Minullahan ei ole mitään tietotekniikan kanssa puuhaamista vastaan. Itse asiassa pidän siitä, entisessä työssänikin taisin olla elementissäni silloin, kun sain ratkottavakseni pientä teknistä ongelmantynkää. Olen vain melkoisen laiska aloittamaan. Tuumasta toimeen on toisinaan uskomattoman pitkä matka. Tavoilleni uskollisena lykkään aloittamista hamaan tulevaisuuteen, kunnes jonain päivänä on pakko pistää toimeksi. Innostuttuani teen sitten kaiken kerralla ja useimmiten totean, että vetkutteluun kului monin verroin enemmän aikaa kuin varsinaiseen työhön.

Tarve, idea, loputon lykkääminen, aloituspäätös ja innostus -malli pätee moneen asiaan. Aivan erityisen hyvin se tuntuu sopivan paitsi kirjoittamiseen, myös neuleiden viimeistelyyn: langanpäiden päättelyyn, saumojen ompeluun tai virkkaamiseen, kauluksiin, nappeihin, nyöreihin. Kaikkeen, mitä viimeistelyvaiheeseen kulloinkin sattuu kuulumaan. Tällaiseen toimeen tartuin muutama päivä sitten ja tänään, koneen tehdessä asennuksiaan, sain valmiiksi viime keväänä aloittamani tunikan. Tällainen siitä tuli:

Raitatunika oman ohjeen mukaan Novitan Puro Batik -langasta.

Kuvassa tunika näyttää erilaiselta kuin päälläni. Kun puen sen ylleni, olen lopputulokseen aika tyytyväinen. Värivalintaani olen tosin hieman hämmästellyt, sillä vihreä ei oikeastaan sovi minulle. Ihmeekseni päädyin myös liukuvärjättyyn lankaan, josta raidat muodostuvat ikään kuin itsekseen. Ne saisivatkin olla leveämpiä ja väri voisi vaihtua pehmeämmin. Tämä lanka sopii ehkä paremmin pienempiin neuleisiin, jolloin lopputulos ei ole ihan noin räikeä. Eiköhän tätä silti tule käytettyä. Samoin kuin tätä toukokuussa valmistunutta ja toistaiseksi pitämätöntä villapaitaa:

Palmikkoinen pusero oman ohjeen mukaan vanhasta Novitan Seitsemän Veljestä Tweed -langasta.

Susan syksyinen lukija-arvonta

Järjellä ja tunteella -blogissa on meneillään lukija-arvonta. Osallistumisaikaa on keskiviikko-iltaan 31.8. saakka. Kurkatkaa ihmeessä.

http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2011/08/syksyinen-lukija-arvonta.html

Sopeutumisvaihetta

Tulipa kerrassaan kotoinen olo, kun tänään viimein pääsin kunnolla satulaan ja tien päälle tuulettumaan. Lähes viikko ehti vierähtää niin, että pyöräilin ainoastaan työmatkat ja muut asiointiajot. Tuossa ajassa syksy on ottanut aimo harppauksen eteenpäin ja vallannut tilaa takamaille vetäytyvältä kesältä. Kaavamaisesti ajatellen ja kalenterista katsottuna on vielä kesä, mutta minusta se tuntuu jo kovin taaksejääneeltä. Eikä pelkästään luonnossa ja ihmisen muokkaamissa maisemissa tapahtuneiden muutosten, kuten kellastuvien lehtien tai parturoitujen viljapeltojen vuoksi. Nyt vain tuoksahtaa niin syksyltä. Koulutkin ovat alkaneet. Ja työ, johon paluusta edellisessä lepatuksessa hieman sekavin tuntemuksin kirjoitin.

Maanantaista alkaen päivät ovat kuluneet työn merkeissä ja illat koulutuksessa tai kotona ihmetellessä. Vaikka päivätyöhön paluu on sujunut sinänsä mutkattomasti, illat tuntuvat vaativan jonkinlaista uudelleen orientoitumista. Enkä nyt tarkoita, että ne pitäisi tunkea täyteen ohjelmaa ja aikataulutettua touhuamista. Varjelkoon! Ei missään nimessä! Tarkoitan ihan vain sitä, että saisin tartuttua niihin asioihin, joita haluan tehdä. Ja niihin, joita kotona on hyvä tehdä, jotta huusholli pysyisi kutakuinkin kuosissaan. Nyt en ole saanut ryhdytyksi juuri mihinkään. Tulen kotiin, syön, luen lehteä, avaan koneen. Seilaan edestakaisin sohvan ja kirjoituspöydän väliä. Otan kirjan ja laitan sen pois. Päätän lähteä lenkille, enkä kuitenkaan lähde. Otan neuleen ja laitan sen pois. Yleensä minulla ei ole vaikeuksia keskittyä lukemaan tai neulomaan tuntikausiksi, eikä varsinkaan lähteä pyöräilemään. Mutta nyt on. Aika vain kuluu, kunnes Höyhensaarten lautta vihjaa tulostaan.

Varhaiset aamut ovat minulle ehdottomasti päivän parhaita hetkiä. Luontaisen rytmini mukaisesti herään puoli kuudelta myös lomien ja muiden vapaiden aikana. Silloin olen virkeimmilläni ja kesän mittaan totuin hyppäämään pyörän päälle yleensä siinä kahdeksan maissa. Päivät kuluivat enemmän tai vähemmän maanteitä pitkin viilettäessä, illat leppoisasti oleillen, lukien ja kirjoitellen. Ja jossain siinä välissä hoituivat ne umpiarkiset askareet kuin huomaamatta. Nyt näyttää menevän tovi ennen kuin sopeudun muuttuneeseen rytmiin. Siihen, että kesäpäivieni tekemisille on aikaa enää iltaisin ja viikonloppuisin.

En minä valita. Kunhan totean muuttuneen tilanteen ja hämmästelen, miten tässä nyt näin kävi. Vaan enköhän minä tästä tokene.

Vapaudesta allakkaa nyppimään

Paluu työntäyteisiin viikkoihin on nyt totista totta. Jo huomenna pitäisi muistaa, että jalkaan voi vetäistä muutakin kuin säämiskäpeffaiset pyöräilyhousut. Jossain vaiheessa epäilin, että ensimmäisenä työaamuna saatan huomata polkaisseeni vahingossa aivan muualle kuin piti. Että joutuisin soittamaan töihin jostain kuudenkymmenen kilometrin päästä ja ilmoittamaan, että myöhästyn vähän.

Taidankin nyppiä allakan sivujen kulmat ajantasalle ja ruveta vähitellen orientoitumaan siihen, että merkintöjä, yliviivauksia, muutoksia ja muutoksen muutoksia eikun-korjauksineen alkaa ilmaantua. Niin hyvin olen vapaaseen viiletykseen kesän aikana tottunut, että muualta annettu päiväjärjestys tuntuu nyt melko tympeältä. Toki siihen taas tottuu, ei siinä mitään. Muutos vain on melkoinen, kun tästä rauhasta ja hiljaisuudesta pelmahtaa paikkaan, jossa moisesta ylellisyydestä ei ole tietoakaan. Ja pääseehän sitä taas työpäivien jälkeen nauttimaan yksinäisyydestä, kiitämään maanteitä pitkin ja kuuntelemaan hiljaisuutta.

Olen niitä ihmisiä, joille itsenäinen työskentely kotona omaan tahtiin sopisi erinomaisesti. Päivätyöni vain on sen sorttinen, että paikan päälle on mentävä, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Olen keskustellut etä- ja freelancer-tyyppisistä töistä vuosien mittaan useiden henkilöiden kanssa. Osa ymmärtää, jopa jakaa kaipaukseni sellaiseen, toiset eivät. Päinvastaista mieltä olevat kuulemma haluavat työpäivälleen selkeän alun ja lopun, heille se tarkoittaa työpaikalle menemistä ja sieltä lähtemistä. He myös epäilevät, ettei töitä tulisi kotona tehtyä. Moni ei myöskään haluaisi luopua työpaikan tuomasta sosiaalisesta verkostosta ja kanssakäymisestä.

Jaa-a, kenelle sopii, kenelle ei. Mutta tavalla tai toisella minä sen joskus kokeilen. Etätyön tai freelancerina elämisen.

Maailma vailla loppua

Aiemmin kesällä luin Ken Follettin Taivaan pilarit ja kirjoitin siitä täällä. Nyt oli sen kahdeksantoista vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan vuoro. Jostain syystä pidin itsestäänselvänä, että Maailma vailla loppua alkaa siitä, mihin Taivaan pilarit päättyy. Eihän se tietenkään alkanut. Väliin mahtuu kaksi kokonaista vuosisataa ja useamman sukupolven verran henkilöitä. Niinpä minulla olikin hienoisia vaikeuksia hyvästellä 1100-luvulla eläneet kingsbridgeläiset. Priori Philip, Jack Rakentaja, Lady Aliena, noituudesta syytetty Ellen ja monet muut. Jopa paholaismaisen julma, ritarin oppipojasta sheriffiksi ylennyt William.

Takkuilevan aloituksen vuoksi jätin yli tuhatsivuisen jättiläisen pariksi viikoksi sivummalle odottamaan uutta tilaisuutta. Kahden täysin erityyppisen kirjan lukeminen keskiaikaan sijoittuvien romaanien välissä etäännytti minut Taivaan pilareista niin, että toinen yritys orientoitua 1300-luvun Englantiin onnistui kivuttomasti.

Eikä sitä tutuksi tullutta väkeä ihan kokonaan ole hylätty: monille heistä löytyy uudesta henkilögalleriasta parisataa vuotta nuorempi vastineensa. Kauan sitten eläneiden ja edesmenneiden sukulaisten saavutuksia kunnioitetaan ja heidän arvostettuun asemaansa vedotaan mitä erilaisimmissa tarkoituksissa. Esi-isien työtä myös arvioidaan ja kyseenalaisiksi mielletyt toimet saatetaan palauttaa ihmisten mieliin valtataistelun tiimellyksessä. Osa keskeisimmistä hahmoista muistuttaa luonteeltaan, arvomaailmaltaan ja fyysisen olemuksensa puolesta edeltäjiään niin paljon, että sukulaisuus vaikuttaa ilmeiseltä ennen kuin sitä on tekstissä ehditty mainita.

Gwendan, Carisin, Merthinin ja Ralphin perheet asettuvat yhteiskunnan hierarkiassa eri tasoille. Luokkaeroista huolimatta lasten tiet kohtaavat ja aikuisten ankarista kielloista huolimatta he livahtavat metsään. Kesken leikin he joutuvat todistamaan kohtausta, joka ylittää lasten ymmärryksen rajat. Selvää on vain se, että heidän on vaiettava näkemästään. Nuo hetket tulevat vaikuttamaan koko seutukunnan elämään kymmenien vuosien ajan sekä suoraan että välikäsien kautta.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vilkkaaksi markkinakaupungiksi kasvaneeseen Kingsbridgeen, Shiringiin sekä niitä ympäröiviin metsiin ja pienempiin kyliin. Lähes kaikki tärkeimmät käänteet liittyvät tavalla tai toisella Kingsbridgen katedraaliin, jonka rakentaminen moninaisine sivupolkuineen oli Taivaan pilareiden juonen ydin. Rakentamisen aikoihin Englannissa käyty sisällissota on hiipunut ja nyt ajaudutaan sotimaan Ranskaa vastaan. Koska sotaa käydään vihollisen maaperällä, taistelut vaikuttavat enemmänkin taustalla ja merkityksestään huolimatta ne nostetaan kerronnassa etualalle selvästi harvemmin kuin sisällissotaan liittyvät yhteenotot. 

Rauhanomaisesta, vakiintuneesta elämästä Kingsbridgessä ei juuri päästä nauttimaan, sillä köyhyydessä sinnittelevien kyläläisten kauhuksi ilmaantuu kaukaista sotaa suuremmalta tuntuva vitsaus: eteläisestä Euroopasta Englantiin asti levinnyt mustaksi surmaksi kutsuttu rutto, johon menehtyy melkoinen osa myös Kingsbridgen seudun asukkaista.

Seutua hallitaan entiseen tapaan vahvimman oikeudella ja päätöksentekoa voisi luonnehtia lähinnä mielivaltaiseksi. Maaorjien ja Gwendan kaltaisten päivätyöläisten kohtelu on karua. Itsensä ja arvovaltansa loukatuksi tunteva rakennusmestari suhtautuu vihamielisesti entiseen, itseään selvästi lahjakkaampaan ja menestyneempään oppipoikaansa Merthiniin. Kaupungin tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeitä elinkeinoja, käsityöläisyyttä, kaupantekoa ja maanviljelystä pyritään rajoittamaan milloin luostarin, milloin jaarlin, piispan tai muiden valtaapitävien toimesta. Lainsuojattomat. Ryöstöt. Raiskaukset. Katovuodet. Vaikka ongelmia riittää, ei elämä sentään pelkkää murhetta ja juonittelua ole. Kyllä siihen mahtuu onnenhetkiä, iloa, rakkautta, huumoria ja pyyteetöntä ystävyyttäkin.

Romaanissa eletään kautta, jolloin renessanssin aikakausi tekee tuloaan. Useilla tahoilla on pyrkimystä muutoksiin ja oikeudenmukaisempiin oloihin, mutta ikiaikaisten auktoriteettien aseman kyseenalaistamiseen ja perinteisten käytäntöjen rikkomiseen suhtaudutaan penseästi. Erityisen vahvasti uudistuksia kannattavien ja vanhoillisesti ajattelevien näkemykset törmäävät nunnien ylläpitämässä luostarin sairaalassa. Naisten läsnäolo Kingsbridgen luostarissa tosin on jo mullistavaa sinänsä: kaksisataa vuotta aikaisemmin heitä ei sinne vielä huolittu. Nyt huolitaan, joskin pitkin hampain. Ja edelleen vain munkeilla on oikeus toimia lääkäreinä. Rukouksiin ja vanhoihin uskomuksiin pohjautuvat hoito-ohjeet ovat siis munkkien sanelemia ja niitä uskaltautuvat uhmaamaan ainoastaan ne, jotka tuntevat hoitotyöhön uskontoa käytännönläheisempää kutsumusta. Ne, jotka eivät anna periksi silloinkaan, kun heitä syytetään harhaoppisesta kerettiläisyydestä tai noituudesta. Yksi heistä on Caris.

Taivaan pilareissa hyvän ja pahan vastakkainasettelu oli niin voimakas, että se tuntui jopa naiivilta. Maailmassa vailla loppua asetelma on hieman hillitympi, se korostuu vaikuttamatta kuitenkaan liian häiritsevältä. Niin ikään konkreettisten tapahtumien osalta juonen kulku on tasaisempaa. Äärimmäisyydestä toiseen liikutaan, mutta ei aivan niin äkkinäisin kääntein kuin Taivaan pilareissa. Ehkä juuri hitaammasta vauhdista johtuen kokonaisuuden hahmottaminen on edelliseen osaan verrattuna helpompaa. Follettin kronologisessa järjestyksessä etenevä kerronta puoltanee paikkaansa samasta syystä, vaikka rohkeampiin ratkaisuihin päätymällä kirjailija olisi saanut romaanin struktuuriin tervetullutta ryhtiä ja jämäkkyyttä. Oikeastaan tyyli kallistuu enemmän eeppiseen kuin juonelliseen suuntaan, mikä osaltaan selittänee jännitteen latistumista.

Kerrontatekniikan lisäksi rouheampaa otetta ja napakkuutta kaipaisi romaanin kieli. Latteus ja löysyys on ajoittain suorastaan kiusallista. Olisiko suomennoksella ollut niin kiire, että kielellinen puoli on jäänyt heitteille? Sama ongelmahan vaivasi jo Taivaan pilareita.

Siinä missä Taivaan pilarit tuntui jäävän kesken, Maailma vailla loppua päättyy tavalla, joka selvästi antaa viitteitä paremmasta. Kingsbridgessä voidaan vihdoinkin suhtautua tulevaan toiveikkain mielin. Vaikka romaanin voi lukea omana, itsenäisenä teoksenaan, suosittelen silti aloittamaan Taivaan pilareista. Välttämätöntä se ei ole, mutta sen ansiosta jatko-osa saattaa avautua näennäistä sisältöään laajemmin.

Ihan kelpo romaani, vaikka samoista aineksista olisi voinut kehkeytyä tasokkaampikin tuotos.

Ken Follett: Maailma vailla loppua, 1078 s., WSOY 2008, 2. painos. Suom. Anu Niroma

Rullailua ja rymistelyä

Taas on perjantai ja toiseksi viimeinen vapaan viiletyksen viikko lähestyy loppuaan. Tätä päivää lukuun ottamatta olen ollut tien päällä päivittäin ja kilometrejä on kertynyt mukavasti, vaikka satasen ylityksiä viikkoon mahtui vain yksi. Onhan tässä vielä pari päivää jäljellä, mutta sääennuste vaikuttaa niiden osalta pitempiä polkaisuja ajatellen melko märältä. Veljeni suunnittelema viikonlopun pyöräreissu noin sadan kilometrin päästä tänne minun luokseni taitaa sekin siirtyä poutaisempaan ajankohtaan.

Tällä viikolla reitit ovat koostuneet pitkälti tutuista teistä, joita olen rullaillut eri suuntiin ja vaihtelevassa järjestyksessä. Myös joitakin entuudestaan pyöräilemättömiä tienpätkiä olen ajanut läpi. Useimmiten nämä tutkimusmatkailuni ovat olleet onnistuneita ja reittilöydöt mieluisia. Kolmesti olen kesän aikana todennut, ettei tänne taida tarvita tulla toista kertaa. Syynä moiseen on se, että kyseiset tiet ovat olleet niin tolkuttoman huonossa kunnossa, ettei niitä kestä sen enempää pyörä kuin kuskikaan.

Viimeksi niin kävi keskiviikkona. En todellakaan olisi lähtenyt valitsemaani suuntaan, jos olisin tiennyt, mikä siellä odottaa. Kilometritolkulla nimismiehen kiharaa, pehmeää irtohiekkaa ja teräväkivistä soraa. Möykkyä ja monttua vieri vieressä. Alamäissä matelin kävelyvauhtia jarrut pohjassa ja silti piti pari kertaa laskeutua polkimilta katselemaan, uskaltaako tästä ajaa vai meneekö talutushommiksi. Posket hölskyen, kieli keskellä suuta, rystyset valkoisina ja pyörä rämisten rymistelin eteenpäin. Hallitsen ajokkini kiitettävästi, mutta siitä huolimatta renkaat olivat luistaa alta muutamaan otteeseen.

Loppujen lopuksi rymyäminen palkittiin idyllisillä kulttuurimaisemilla saavuttuani kylään, jonka nimen olin ehkä seitsemisen kilometriä aikaisemmin tienviitasta lukenut. Tien kuntokin parani sinne asti päästyäni ja saatoin huokaista helpotuksesta, selvisimme ehjinä molemmat, minä ja pyörä. Aion ehdottomasti palata tuohon kylään vielä, seuraavalla kerralla kannattanee kuitenkin lähestyä sitä toisesta suunnasta.

Pyöräni on hybridi, joten se soveltuu myös hyväkuntoisille hiekkateille. Silti ajelen mieluummin päällystetyillä reiteillä, joita täällä on riittämiin, vaikka pyrin välttelemään vilkasliikenteisiä pääväyliä. Pitempiäkin matkoja polkeva pystyy helposti vaihtelemaan ja yhdistelemään lenkkejä mielensä mukaan ja tuulensuuntia haistellen, ajelemaan kylästä toiseen, maaseutua ja taajamaa vuorotellen. Huomenna on sään salliessa saarikierroksen vuoro.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

Kuukauden ikäinen blogipienokainen

Tulilatvan lepatuksia täyttää tänään kuukauden. Sivut avattuani ihmettelin monen aloittelevan bloggaajan tavoin, mahtaako teksteilleni löytyä ensimmäistäkään lukijaa. No, näyttää täällä aina välillä joku pistäytyvän, vaikka ruuhkaksi asti en voi kehua kävijöitä olleen. Vie tietysti aikansa, ennen kuin uusi sivusto löydetään. Ja totta varmaan sekin, ettei heinäkuu välttämättä ole kaikkein otollisin aika blogin perustamiseen.

Kävijöitä saattaisi olla hieman enemmän, jos olisin kertonut lepatusten olemassaolosta kahta useammalle tutulle ja laittanut linkin Facebookiin. Tuollainen mainostaminen vain tuntuu kovin vieraalta, enkä ole siihen ryhtynyt. On myös huomattavasti helpompaa kirjoittaa lukijoille, joita en tunne henkilökohtaisesti. Jostain syystä kynnys antaa tuotoksiani tuttujen luettavaksi on aina ollut korkea. Tuttu lukija suhtautuu niihin väistämättä eri tavalla kuin tuntematon, halusi hän sitä tai ei. Teksti värittyy ja tulkinta rakentuu sen mukaan, millainen käsitys hänelle kirjoittajasta on päässyt syntymään. Toisaalta tutumpi henkilö saattaisi havaita lukemastaan asioita, joihin muut eivät ehkä tule kiinnittäneeksi huomiota.

Mielenkiintoista nähdä, mitä tuleman pitää. Epäilemättä ilahtuisin, jos teitä kävisi täällä hieman enemmän ja kuukauden ikäinen blogipienokaiseni virkistyisi. Ja sepä vasta olisikin mukavaa, jos silloin tällöin jättäisitte käynnistänne tassunjäljen. Tiedän. Aina ei tunnu olevan kommentoitavaa, mitään ei tule mieleen. Joskus ei vain saa muotoiltua sanottavaansa haluamallaan tavalla. Mutta silti. Rohkeasti vaan, jos siltä tuntuu.

Se on siis mahdollista

Mitä minä edellisessä päivityksessä kirjoitinkaan etäisesti häämöttävästä tavoitteesta? Mielessä kummittelevasta kahdensadan kilometrin haamurajasta? Etten tule olemaan pahoillani, vaikken siihen pystyisikään?

Pahoillaan ei ainakaan tarvitse olla, sillä tuo haave on nyt toteutunut: poljin toissapäivänä henkilökohtaisen Tour de Uusimaani pisimmän päiväetapin, jonka aikana lihasvoimin liikuttuja kilometrejä kertyi kaksisataayksi ja rippeet päälle.

Kirjoitin aiheesta polkaisua edeltävänä päivänä eli sunnuntaina, enkä silloin vielä rohjennut pitää onnistumista täysin varmana. Tai sitten en vain tohtinut lausua sitä ääneen. Lienee luontaista varovaisuutta ja ehkä myös eräänlaista epäonnistumisen pelkoa olla julistamatta etukäteen varmoiksi asioita, jotka ovat vasta ajatuksen asteella.

Edes aamulla tien päälle lähtiessäni en arvannut, kuinka pitkä kierroksesta kehkeytyisi. Lopullinen päätös syntyi jossain sadanviidenkympin paikkeilla, silloin ajattelin, että nyt… Olin noin tuntia aiemmin pitänyt pienen tauon ja ynnäillyt eri vaihtoehdoista kertyviä matkoja. Valitsemani reitin varrella oli kolme mahdollisuutta kääntyä kotiin päin, jos polkeminen olisi alkanut käydä turhan raskaaksi. Ohitin ne, sillä matkanteko oli jopa yllättävän helppoa. Jaloilla ei ollut mitään hätää koko aikana. Loppumatkasta alkoi pukata lievää päänsärkyä ja huomasin nostelevani takamusta satulasta puutumisen vuoksi. Parinkymmenen viimeisen kilometrin harmeja, jotka eivät onneksi sen suuremmin haitanneet etenemistä.

Vaikka haamuraja on nyt onnistuneesti ja hyvillä mielin rikottu, tuskin ihan heti ryhdyn samaan uudelleen. Mutta se on siis mahdollista!

Niinpä niin. Vapaa kesä, nopeasti koheneva kunto ja nälkä kasvaa syödessä -ilmiö ovat tehneet harrastuksesta entistäkin mieluisamman. Mainittakoon tässä yhteydessä, ettei ajaminen suinkaan aina maistu yhtä hyvältä. Joskus ei vain kulje. Kun punnertaa kypärä kenossa, hikisenä ja nenä vuotaen pitkää nousua kovassa vastatuulessa, eteneminen tuntuu seinän läpi polkemiselta ja vessaankin pitäisi päästä, saattaa motivaatio olla hakusessa. Mutta vain hetkellisesti. Ja jos pelkää tuulta, mäkiä, hikoilua ja vessahätää, pyöräilyn voi unohtaa. Tai opetella sietämään vaihtelevia olosuhteita ja pieniä epämukavuuksia.