Kotiuduin viikonlopun kirjallisista riennoista nuhaisena ja kuumeessa. Viitisen tuntia kestänyt kotimatka tuntui loputtoman pitkältä ja viimeisen bussinvaihdon jälkeen istuin ilmeisen lämpimässä autossa toppatakin kaulukset pystyssä ja hanskat kädessä. Työpaikalla temmeltämisen sijaan töppöstelen tänään kotona villasukat jalassa, kuumaa teetä lipitellen. Ainakin toistaiseksi jalkeilla, sillä petipotilaaksi suostun heittäytymään vasta, kun oleminen käy ylivoimaiseksi.
Olin Oriveden opiston Uuden Kirjan Päivillä. Kyseinen tapahtuma on kuulunut kesääni jo viitenä edellisenä vuonna, nyt se oli siirretty marraskuulle. Ihan pätevistä syistä sinänsä, mutta siitä huolimatta miellän vuotuisen Oriveden reissun kesään kuuluvaksi. No, ajankohta ei onneksi latista päivien kirjallista antia ja opistolla tutuksi tulleita ihmisiä on aina mukava tavata. Paikka ja eräät siellä tapaamani ihmiset tuntuvat olevan osa henkistä kotiani, sikäli kuin minulla sellaista on olemassakaan.
En ole koskaan osannut ajatella, että identiteettini rakentuisi maan, paikkakunnan, muun kartalta löytyvän merkinnän tai jollain tavoin määriteltävissä olevan fyysisen ympäristön varaan. On kuitenkin ihmisiä ja paikkoja, jotka jollain merkillisellä tavalla ovat osa sielunmaisemaani. Eikä tuon tuntemuksen kannalta ole keskeistä, kuinka usein tapaamme tai olenko käynyt noissa paikoissa kerran tai useammin.
Viimeksi kirjoitin, että ryteikköisten polkujen varsilta voi löytyä vaikka mitä. Niin voi, mutta tutkimusmatkailu ei aina pääty kovin hyvin tai onnellisesti. Syksyn aikana löysin polulta haaran, jolle lähteminen ei ollut lainkaan itsestään selvää. Kaukana siitä. Lähdin silti. Annoin houkutella itseni umpikujaan, josta käännyin takaisin jo ennestään rupiset sydänjuuret verestäville naarmuille raavittuna.
Tulilatvan lepatuksia 
Vastaa