Hiljaisuuden loppu

Hiljaisuuteni venähti paljon aiottua pitemmäksi. Ei minulla tosin ollut lukkoon lyötyä päivämäärää, ainoastaan aie, että kirjoitan tänne seuraavan kerran sitten, kun siltä tuntuu ja jutunjuuret heräävät henkiin. Olisivat ne kai heränneet aiemminkin, mutta tauoilla on taipumus venyä ja paluukynnyksellä kasvaa samaa tahtia hiljaisuuden keston kanssa.

Kesän vapaat ovat päättyneet ja olen palannut päivätyöhön jo useita viikkoja sitten. Keväällä olin varma, että työpaikkani vaihtuu. Vaan ei. Ei vaihtunut. Varmuus osoittautui toiveajatteluksi ja palasin entiseen kovin ristiriitaisin tuntemuksin. On hyviä päiviä, huonompia päiviä ja lähes kestämättömiltä tuntuvia päiviä.

Varhaisaamujen, viikonloppujen ja iltojen mielekkäämmät tekemiset onneksi pitävät pään ehjänä ja ajatukset kirkkaampina. Pyörälenkit ovat töihinpaluun myötä vähentyneet ja lyhentyneet murto-osaan kesäisistä, koko päivänkin kestäneistä polkaisuista. Neulepuikot ja langat ovat haukanneet aimo siivun aiemmin pyöräilyyn kuluneesta ajasta.

Tänä syksynä osallistun toista kertaa Sivarisukka-kampanjaan: viidet sukat odottavat pakkaamista ja lähettämistä. Laitan sukkasatoa näytille myöhemmin, ennen sitä pari vanhempaa,  julkaisematonta kuvaa.

Vuosi sitten syksyllä rupesin neulomaan ponchoa. Tuskastuin tekemiseen, sillä ensimmäinen kerä sitä varten hankkimaani lankaa osoittautui laadultaan kelvottomaksi. Työ jäi pitkäksi aikaa sivuun, kunnes keväällä kaivoin sen uudelleen esiin. Seuraavat kerät olivat jo kunnollisia ja poncho valmistui muistaakseni toukokuussa.

Poncho Novitan Polku Porkkana -langasta.

Lanka oli yllättävän riittoisaa ja tein siitä myös säärystimet. Polku-langan väriraportti on niin pitkä, etten edes yrittänyt täsmätä raitoja. Kerää olisi joutunut purkamaan liikaa ja mielestäni eriparisuus kuuluu tästä langasta neulottujen sukkien ja säärystimien luonteeseen. Ne muuten näyttävät tuolin siroissa jaloissa paremmilta kuin omissani…

Säärystimet Novitan Polku Porkkana -langasta.

Talvella löysin paikallisesta käsityöliikkeestä niin herkullisen väristä mohairlankaa, etten voinut vastustaa kiusausta. No, suurin osa koostumuksesta on vallan muuta kuin mohairia, mutta kaunista jälkeä siitä silti syntyi.

Pusero Schoeller & Stahlin Elfin Color -langasta.

Puseron malli ei ole omani, ohje löytyy täältä: http://ellit.fi/muoti-ja-kauneus/muoti/sinikirjava-pusero.

 

Hammasharjahommia pyörävarastossa

Olisi mukavaa, jos osaisi huoltaa pyöränsä ihan omin käsin alusta loppuun. Perusteellisesti ja kaikilta osin. Hatunnosto niille, jotka pystyvät purkamaan ajokkinsa palasiksi ja onnistuvat kasaamaan sen entiselleen. Puhumattakaan virtuooseista, jotka rakentavat itselleen irto-osista mieluisen kokoonpanon.

Olen minä pari kertaa paikannut renkaan tien päällä, mutta mieluummin talutan ramman pyörän kotiin, ellei matka ole aivan mahdoton käveltäväksi. Onneksi pistosuojatut renkaat on keksitty. Epäilemättä ne ovat pelastaneet minut monelta rengasrikolta, vaikka eivät suojauksetkaan mitä tahansa kestä.

Jotain sentään voin tehdä ja ne pienimuotoiset toimet taitavat mahdollistaa tämän harrastuksen. Kitisevällä ja rahisevalla pyörällä polkeminen olisi ikävää. Ja sitä paitsi laadukkaankin pyörän saa nopeasti käyttökelvottomaan kuntoon, ellei siitä pidä huolta. Putsaaminen ja rasvaaminen tosin ovat niitä töitä, joihin on syytä tarttua heti, kun siltä tuntuu. Ei sillä, että huoltohommat olisivat vastenmielisiä, tuumasta toimeen vain tuppaa olemaan pitkä matka tässäkin asiassa.

Muutama päivä sitten keräsin jälleen kerran tarvittavat roippeet ämpäriin, menin varastoon ja rungon pestyäni käänsin ajokin ylösalaisin. Konstini saattavat ammattilaisten mielestä olla hupaisia, mutta hammasharja on kätevä kapistus. Samoin tiskiharja. Jos joku pro sattuisi tämän lukemaan, hän nauranee itsensä tärviölle. Noilla kotoisilla konsteilla minä silti pärjäilen. Hyvin rullaa. Isommat säädöt ja korjaukset jätän niille, joilta se sujuu.

Ehkä joskus jossain järjestetään pyöränhuoltokurssi, jonka käytyäni osaisin vähän enemmän. Miksi niitä ei muuten ole? En ainakaan ole koskaan kuullut. Kansalaisopistot hoi! Idea on vapaasti hyödynnettävissä.

Hitsin pitsi

Aamulla herätessäni epäilin nukkuneeni koko kesän. Onko nyt jo syksy? Pitääkö mennä töihin? En nukkunut, ei ole, eikä pidä. Onpahan vain hyvin sateinen, kolea ja harmaa juhannuksenjälkeinen sunnuntai, joka kulunee lähinnä kotiluolassa tassutellen. Eilen ehdin pyöräillä pienen lenkin ennen sateen tuloa.  Kypärä kenossa ja takinselkämys lepattaen mittasin tuulista maantietä hieman alle neljänkymmenenviiden kilometrin pätkän. Muita kulkijoita ei liiemmin näkynyt lukuun ottamatta kuusihenkistä, kevyen näköisesti vastatuuleen viilettänyttä maantiekiitäjien kimppalenkkiseuruetta ja hetkeä myöhemmin ohitseni jyristänyttä seitsemäntoista moottoripyörän letkaa.

Viime päivinä olen lueskellut Zadie Smithin Kauneudesta-romaania ja neulonut pitsiliinaa. Molemmista olen nauttinut suuresti ja kumpikin on edistynyt mukavasti: Kauneudesta alkaa kääntyä viimeisen kolmanneksen puolelle ja liinan sain valmiiksi eilen.

Etsiskelin neulottujen liinojen ohjeita jo pitkään. Muistin muutaman käsityölehdissä joskus vuosia, vuosia sitten näkemäni kuvan. Silloin en vielä rohjennut tarttua niin monimutkaisen näköisiin töihin, enkä tullut kopioineeksi lainalehtien sivuja vastaisen varalle. Nyt satuin saamaan erään käsityöliikkeen arkistoista ohjeet peräti kahteen neulottuun pitsiliinaan, joista toisen aloitin melkein saman tien.

Luin kirjallisen ohjeen ja tutkin kaaviota. Pyöreä liina piti aloittaa kahdellatoista silmukalla, kolme per puikko. Koska kymmenen sormea eivät tuossa vaiheessa tuntuneet millään riittävän, otin hampaat avuksi pitämään kurittomia puikkoja järjestyksessä. Parin kierroksen jälkeen helpotti. Kunnes. Havaitsin tulkinneeni kaaviota väärin niin onnistuneesti, että kaikki tuntui täsmäävän. Ei minkäänlaista ongelmaa kuvion muodostumisen ja silmukkamäärien suhteen. Paitsi että liinan keskelle oli kehkeytynyt kuuden terälehden sijasta neljä. Voi hitsin pitsi! En vieläkään tiedä, miten sen tein, tietoisesti yrittämällä kaavion muuntaminen olisi jäänyt pieleen menneen aikeen asteelle.

Uusi yritys tuotti kyllä kuusi terälehteä, mutta laskuvirheen vuoksi kuvio oli alkanut vääntäytyä sivuun oikealta paikaltaan. Paikallistin virheen muutaman kerroksen taakse ja totesin peruuttamisen olevan työläämpää kuin koko aikaansaannoksen purkaminen ja alusta aloittaminen. No, vaivannäkö kannatti ja hyvin harjoiteltu keskikohta syntyi kolmannella kerralla kivuttomasti.

En luonnehtisi pyöreän pitsiliinan neulomista vaikeaksi. Samanlaisia ne langankierrot, eri suuntiin kallistuvat kavennukset ja kiertäen neulomiset, ylivedot sun muut ovat kuin missä tahansa neuleessa. Kyse on pikemminkin tarkkuudesta ja kärsivällisyydestä. Siitä, että jaksaa seurata kaaviota, toistaa samaa riviä kierroksen edellyttämän määrän, laskea ja tarkistaa, laskea ja tarkistaa uudelleen, siirtää silmukkamerkkejä ja selvitellä mahdollisia virheitä. Kovin hätäisen neulojan työ liina ei taida olla. En minäkään kadonneiden langankiertojen arvoituksista väitä ilahtuvani, ne vain on ratkaistava, jotta jatkaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Työvaiheiden kuvaaminen juolahti mieleen vasta viimeisten kierrosten häämöttäessä. Aloituksen tietysti voisi lavastaa ja napata kuvan sukkapuikkosumasta kaksinetoista silmukoineen. Vaan jääköön nyt. Ensimmäisessä kuvassa ollaan muistaakseni kymmenen kierroksen päässä kaavion viimeisestä rivistä.

Mytty. Sukkapuikoilla aloitettu työ siirtyi kuvan ottamisen jälkeen jo 80-senttisille pyöröille.

Vielä muutama rivi kaaviota jäljellä.

Löytyyhän se sieltä! 588 pääteltyä silmukkaa myöhemmin mytty muuttuu liinaksi.

Reuna viimeistellään virkkaamalla.

Jo Kleopatra aikoinaan… Maitokylpy silottaa rypyt ja kiinteyttää muodot.

Kylvystä lekottelemaan. Runkopatja on kätevä alusta neuleiden pingottamiseen. Patjaan ei tainnut jäädä yhtään nuppineulaa. Olisin ehkä huomannut ne nukkumaan mennessäni.

Ja tällainen siitä tuli. Neulottu pitsiliina, halkaisija n. 58 cm. Lankana Schoeller + Stahlin Häkelspass, puikot 2,5. Ohje: Moda 4/2007.

 

Vapaan viiletyksen vaikutus

Olen ollut hiljaa vapusta lähtien, puolitoista kuukautta ja pari päivää päälle. Ei ole huvittanut, eikä kiinnostanut. En ole jaksanut, viitsinyt, enkä halunnut. Ärsyttänyt, väsyttänyt ja keljuttanut on sitten senkin edestä. Vasta aivan viime päivinä on alkanut tuntua siltä, että hiljaisuudesta voisi vähitellen ruveta kömpimään bloggaajien ilmoille. Käynpähän ainakin ottamassa luudan pois ovelta ja lakaisemassa hämähäkin seitit nurkista.

Kevät oli kovin pitkä, raskas ja turhauttava sekä harrastusten suhteen että ammatillisessa mielessä. Kaksi viikkoa vapaata viiletystä on onneksi virkistänyt nuutunutta oloa ja olemusta siinä määrin, että tahmean alkukauden jälkeen olen pääsemässä myös maantien makuun. Pyöräily maistuu taas ja kesän ensimmäinen satasen ylitys toteutui alkuviikon ihastuttavan lämpiminä, aurinkoisina päivinä. Toiveissa olisi päästä vuoden takaiseen vauhtiin ja polkea omaa Tour de Uusimaatani aina siihen saakka, kunnes paluu päivätyöhön tulee jälleen ajankohtaiseksi.

Nyt sataa kaatamalla ja tuulla viuhtoo siihen malliin, että sisälle jääminen houkuttelee lenkille lähtöä enemmän. Sen verran kävin ulkoilmaa nuuhkimassa, että pistäydyin ikkunanaluksen lähikaupassa hakemassa täydennystä jääkaapin huvenneeseen sisältöön.

Ulkoilun sijaan olen paperisotinut kiivaasti ja nujertanut kelpo pinon lippuja, lappuja, lomakkeita ja muita lärpäkkeitä. Sadepäivän riemuksi ja kauhuksi inventoin myös lankakaappini sisällön. Kerät kaiketi lisääntyvät kaapissa keskenään? Neulottavaa riittää vähintään ensi kevääseen, ellei peräti seuraavaankin. Tai sitä seuraavaan. Toisaalta, kun muistelen Facebookin käsityöryhmistä lukemiani inventaariopäivityksiä, oma varastoni kutistuu miniatyyrimittoihin. Hurjimpien hamstereiden valtaviin viidenkymmenen kilon lankavuoriin verrattuna noin kuusikiloinen jemmani on sentään hyvin kohtuullinen.

Jos en kevään aikana muusta jaksanutkaan innostua, niin puikkoja en ole hylännyt. En ehkä neulonut niin paljon kuin aikaisemmin, mutta jotain kuitenkin. Edellisessä päivityksessä mainitsemani huivi valmistui toukokuussa ja lopputulos on mielestäni oikein viehättävä. Joskus sitä onnistuu.

Revontuli-huivi virolaisesta Aade Lõngin liukuvärjätystä, 100% villalangasta.

Huivin ohje kaavioineen löytyy täältä: http://www.ullaneule.net/0307/ohjeet_revontuli.html

Raitaa paitaan

Ei näköjään kannata aloittaa pitsineuleita, jos ajatus karkailee kaavioista ja silmukoiden laskemisesta. Neuloin eilen puolikkaan ruisleivän kokoisen palan puoliympyrän muotoista huivia ja tänä aamuna kurautin sen takaisin kerälle. Purkaminen ja alusta aloittaminen on pahuksen ankeaa. Aloitin kuitenkin ja nyt olen neulonut lasku- ja tekniikkavirheiden vuoksi epäonnistuneen osuuden uudelleen.  Tällä kertaa kuviot näyttäisivät olevan kohdallaan, eikä työstä pitäisi löytyä ylimääräisiä reikiä…

Huivinpalasesta väreihin. Niiden miettiminen on mukavaa puuhaa. Neuleiden värejä valitessani saatan istua pitkän rupeaman lattialla lankakeriä järjestellen. Asettelen niitä riviin ja vaihtelen paikkoja. Tämä sopii tuohon, tuo näyttää paremmalta tässä ja tuo tuolla. Näitä ei voi laittaa vierekkäin, nuo kaksi syövät toisensa ja nämä vaativat päästä peräkkäin. Pidän voimakkaista kontrasteista ja välillä on mukava yhdistellä värejä hieman ronskimmin. Vastavärejäkään ei ole syytä kammoksua, sopivilla annostuksilla niistä saa aikaan herkullisen näköistä jälkeä. Tutut ja turvalliset, toimiviksi todetut väriparit ovat toki hyviä, mutta ei aina tarvitse tyytyä valmiiksi mietittyyn.

Neuloin joulunpyhien aikaan sukat, joiden raitoihin ihastuin niin, että päätin tehdä puseron samaan tyyliin. Raitapaita jäänee kaappiin odottamaan seuraavaa talvea. Näillä vähiin huvenneilla lumilla tälle tuskin on enää käyttöä:

Raitapaita Novitan 7 veljestä -langoista. Tummanvihreän päävärin lisäksi työhön on käytetty neljää erilaista raitalankaa.

Tiet muistissa, kylät kartalla

Katot kuurassa ja mittarissa miinus kaksi astetta. Liian kylmä, mutta iltapäivälle ajoittuvaa pyörälenkkiä ajatellen sääennuste vaikuttaa lupaavalta.

Kevään ensimmäisen pitemmän polkaisun tein pääsiäismaanantaina. Sittemmin olen pyöräillyt enimmäkseen töihin ja takaisin. Kilometrejä on kertynyt vähänlaisesti, sillä olen ollut kovin laiska lähtemään tien päälle työpäivän jälkeen. Poljen kotiin ja jämähdän sinne, sohvalle neulepuikot käsissäni. Sääkään ei ole liiemmin suosinut ulkoilmaharrastusta: räntää ja vettä on tullut, päivät ovat olleet viileitä, suorastaan kylmiä. Myös ne aurinkoisemmat.

Häntäluu sen sijaan tuntuu sietävän satulassa istumisen mainiosti. Pyrstöpuoli ei enää rajoita tekemisiäni millään tavoin, vaikka muistuttaakin silloin tällöin liki puolentoista kuukauden takaisesta tömähdyksestä. Onneksi vain kevyesti ja harvakseltaan.

Viileästä säästä huolimatta olen muutamien lenkkien aikana todennut edelleen viihtyväni maantiellä. Olo on kotoinen, tiet muistissa, kylät kartalla ja perstuntuma satulaan tallessa. Toistaiseksi polkupyörä on vain ollut neulepuikkoja vähäisemmällä käytöllä.

Kai sitä nyt jotain

Neljän päivän pääsiäisvapaat ja mielessä ajatus, että tässähän ehtii ties mitä. Ette varmaankaan ylläty tai epäile sanomisiani, jos arvelen ajan kuluvan enimmäkseen lueskellen ja käsitöitä tehden? Tiedossa on myös hieman paperihommia. Sen sorttisia, joiden parissa vanha visualisti viihtyy ja on elementissään, kunhan ensin on lykännyt aloittamista niin kauan, että tarve pistää toimeksi ylittää kriittisen pisteen.

Typografian lisäksi tulee mieleen muutama muukin juttu, jotka tunnen omikseni: neulepuikot ja langat, polkupyörä ja maantie, tekstit ja näppäimistö. Vapaaehtoistyö ja eri puolilta maailmaa tänne muuttaneet ihmiset. Onhan näitä. Aina välillä epäilen, etten taida osata oikein mitään tai tietää mistään mitään, mutta mielelläni uskoisin, ettei se aivan pidä paikkaansa. Kai sitä nyt jotain. Edes vähän. Ehkä nuo mainitsemani asiat ovat niin mieluisia juuri siksi, että ne suovat mahdollisuuden yhdistää henkilökohtaiset ominaisuuteni, luonteenpiirteeni, taitoni ja taipumukseni tekemiseen, josta oikeasti nautin ja olen kiinnostunut.

Polkupyörä ja maantie joutuvat tovin verran odottelemaan kuivempia kelejä. Hain pyörän huollosta muutama päivä sitten  ja avasin kauden polkemalla tyylikkäästi oranssit Hait jalassa, rapa roiskuen ja vanhat päällysrenkaat kaulassa roikkuen. Ellei sää nyt pääsiäispyhien aikana suosi pyöräilyä, aloittelen tiistaina työmatkojen merkeissä. Vaikka hinku tien päälle on kova, ensimmäisten pitempien lenkkien suhteen on syytä olla kohtuullinen – matkat pitenevät vähitellen kunnon palautuessa ja lihasten totuttua polkemiseen talvitauon jälkeen.

Pari postausta sitten mainitsin työstäväni mohairlankaa. Yllättävän sotkuista puuhaa: pörröisestä langasta irtoaa valtavasti haituvia, joita kulkeutuu sinne sun tänne. Minulla oli mohairsohva ja mohairverkkarit. Löytyipä pari vaaleanvihreää haituvaa voileivältäkin.  Enimmät olen saanut siivottua pois, mutta kuinka paljon tahansa imuroida hinkuttaisinkin, karvoja luultavasti piileksii eri puolilla huusholliani vielä pitkään.

Mohair ei ole niitä miellyttävimpiä lankalaatuja neulottavaksi, mutta huivi valmistui ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

Pitkä huivi Novitan vaaleanvihreää Rose Mohairia. Kuviot kirjottu kolmella värillä silmukoita jäljentäen.

Menninkäinen luolassansa

Kevät ei ole minun vuodenaikani. Pidän varhain pimenevistä illoista. Siitä, että herättyäni on pimeää vielä pitkään ja aamu valkenee vähitellen. Sen sijaan tämä valtava, jatkuvasti lisääntyvä valon määrä ei tunnu sopivan minulle alkuunkaan. Väsyttää, tympii, ahdistaa. Ei huvita. Tekisi mieli nukkua helmikuun puolivälistä kesäkuuhun. Vähintään. Joskus toukokuun lopulla alkaa helpottaa ja kesäkuun alkupuoliskon aikana voin yleensä katsoa palanneeni elävien kirjoihin.

Pimeyttä rakastavana, kotiluolassa viihtyvänä menninkäisenäkin odotan sentään pyöräilykauden alkua. Menninkäisyys painuu piiloon, kun on ihan oikeasti kesä, vihreää ja lämmintä. Kun ulos voi mennä ilman takkia ja kotona tarkenee läpsytellä avojaloin. Kun fleecehuopa ja villapaidat ovat ruvenneet tuntumaan tunkkaisilta jo ajat sitten.

Tänä keväänä häntäluuni taitaa huolehtia siitä, etten pääse maantielle heti, kun kelit sen sallisivat. Pyöräkin on vielä huoltamatta, mutta tarkoitus olisi viedä ajokki ammattilaisten hoiviin ensi viikon aikana.

Eiköhän tämä tästä. Keväät tulevat ja menevät. Murtuneet häntäluut paranevat. Sitä ja lämpimiä lattioita odotellessa tarvitaan vielä villasukkia. Näissä taitaa olla vähän pääsiäistä:

Keltaiset villasukat Novitan 7 veljestä -langoista. Raitaväreinä valkoinen, oranssi, lime ja tummanvihreä.

Häntäni mun

Toimenkuvaani sisältyy tarpeen mukaan kaikkea mahdollista. Kuten luistelua, hiihtoa, lumihangessa kömpimistä ja pulkkamäkeä. Konttaamista, kierimistä, kiipeämistä, ryömimistä ja kuperkeikkoja. Sillä on joskus seurauksensa.

Istuskelen tyynyn päällä tai pehmeällä sohvalla. Makoilen mahallani. Ulkona köpöttelen hitaasti ja varovasti. En harpo lumipenkkojen yli. Mahdolliset lätäköt kierrän sen sijaan, että ylittäisin ne tavalliseen tapaani loikkaamalla. Housut ja kengät puen istuallaan, koska seisten ei voi. Mitäs muuta?

Varmaan jo arvaattekin, että olen lentänyt pyrstölleni. Pyllähdyksestä tulee tänään kuluneeksi viisi vuorokautta, eikä häntäluun tienoo enää ole niin kipeä kuin se aluksi oli. Nyt ei tarvitse edes irvistellä, kun istuudun tai nousen ylös sohvalta, ainakaan ihan joka kerta. Luulenpa oikeastaan selvinneeni tapahtuneesta aika vähällä, mistä olen tietysti hyvilläni.

Tapahtumahetkellä jaloissani ei suinkaan ollut jykeväpohjaisia, luistamattomia kenkiä saati niihin kiinnitettäviä liukuesteitä. Ehei! Minulla oli luistimet. Olin siirtymässä pukukopista tekojäälle ja jotenkin ne luiskuttimet vain lähtivät omille teilleen. Tömähdin muhkuraiselle jäätikölle, makoisasti suoraan häntäluuni päälle. Au! Tärähdyksen aiheuttama huonovointisuus meni aika nopeasti ohi, riesakseni jäi pienoinen päänsärky ja turkasen kipeä pyrstöpuoli. Ensin mainittu on mennyttä ja häntäkin varmaan paranee vähitellen ihan heilutettavaan kuntoon. Kaikki hyvin siis.

Kotona köllötellessäni olen paitsi lueskellut, myös neulonut. Muutama päivä sitten huusholliini kulkeutui muutama kerä vaaleanvihreää mohairlankaa, jota olen vähitellen työstänyt. Huivia minä siitä havittelen, ellei suunnitelma taas muutu lennossa. Siitä lisää myöhemmin. Edellisen päivityksen jälkeen on valmistunut kahdet villasukat, joista laitan tähän toiset. Jätin pätkävärjätyn langan sävyt täsmäämättä ja lopputuloksena oli hilpeästi eripariset töppöset:

Eripariset sukat Novitan vihreänsävyisestä 7 veljestä Polkka -langasta. Kirjavuutta rauhoittamassa ripaus yksiväristä valkoista.

Hiiri se kissalle…

Aioin neuloa polveen asti yltävät säärystimet, mutta sainkin aikaan kaulahuivin. Tai jotain, mikä lie. Kaulus. Kauluri. Kaulustin.

Kauluri takavokaaleineen ja pärisevine ärrineen on foneettisessa mielessä aika ruma sana, se kuulostaa kovalta, tehokkaalta ja brutaalilta. Kaivurilta. Eikä yksi pikkuinen i sanan lopussa riitä sulattamaan jo syntynyttä mielikuvaa. Eihän pehmeän ja lämpimän neuleen tarvitse assosioitua maansiirtokoneeseen, eihän? Takavokaaleja on tietysti kaulustimessakin, mutta neljä viimeistä kirjainta pelastavat sen kaivurimaiselta kalseudelta. Lisäksi se muistuttaa säärystintä, jollaiset minun alun perin piti tehdä. Se se on. Kaulustin.

Miten säärystimistä sitten voi tulla kaulustin? Ihan helposti, jos pistää toimeksi ilman lukkoonlyötyjä päämääriä ja valmiita ohjeita. Neuloin sukkapuikoilla pötköä. Kun sitä alkoi olla säärystimen verran, päätin tehdä pitkävartisen sukan. Ja kun sukanvartta oli sopivasti, huomasin neuloneeni hihan. Hihojen väliin piti keksiä jotain ja muistin 70-luvulta peräisin olevan ohjeen, jota soveltaen neuloin tuon tarvittavan välipalan. Koottuani kaikki kolme kappaletta yhdeksi totesin, että käsissäni oli harvinaisen epäonnistunut  hihaviritys, jota ei taatusti tulisi käytettyä kertaakaan. Perhana. Rullasin sopivan kokoisen, mutta esteettistä silmääni ilkeästi riipivän tekeleen kaappiin lankakerien seuraksi. Tekisin sille joskus jotain.

Poissa silmistä, silti mielessä. Sulateltuani tapahtunutta yön yli purin yhden kappaleen jälleen kolmeksi: nyt minulla oli kaksi hienoa hihaa ja tarpeettomaksi jäänyt ruma välipala. Onneksi samaa, jo myynnistä poistunutta lankaa on jemmassa riittävästi puseromaisempaa ratkaisua varten. Hukkapalasta puolestaan muotoutui ihan käyttökelpoinen, joskaan ei kovin kaunis kaulustin.

Noin minulla on tapana tehdä. Aloitan neuleeni useimmiten melko hämärän alkuidean pohjalta ja muokkaan niitä työn edistyessä. Puseroita olen joskus hahmotellut paperille, nekin suunnitelmat tosin tuppaavat muuttumaan matkan varrella. Ja montakohan ponchoa olen aloittanut? Aika monta, ensimmäistäkään ei vain ole vielä valmistunut, sillä yhtä lukuun ottamatta jokaisesta ponchonaihiosta on kehkeytynyt pusero. Se yksi odottelee kaapissa keskeneräisenä uutta inspiraatiota. Hiiri se kissalle takkia ompeli…

Lopuksi vielä tämä ikään kuin prosessin sivutuotteena syntynyt kaulustin:

Kaulustimeksi nimetty kaulahuivi Novitan violetinsävyisestä Tico Tico -langasta.