Raitaa paitaan

Ei näköjään kannata aloittaa pitsineuleita, jos ajatus karkailee kaavioista ja silmukoiden laskemisesta. Neuloin eilen puolikkaan ruisleivän kokoisen palan puoliympyrän muotoista huivia ja tänä aamuna kurautin sen takaisin kerälle. Purkaminen ja alusta aloittaminen on pahuksen ankeaa. Aloitin kuitenkin ja nyt olen neulonut lasku- ja tekniikkavirheiden vuoksi epäonnistuneen osuuden uudelleen.  Tällä kertaa kuviot näyttäisivät olevan kohdallaan, eikä työstä pitäisi löytyä ylimääräisiä reikiä…

Huivinpalasesta väreihin. Niiden miettiminen on mukavaa puuhaa. Neuleiden värejä valitessani saatan istua pitkän rupeaman lattialla lankakeriä järjestellen. Asettelen niitä riviin ja vaihtelen paikkoja. Tämä sopii tuohon, tuo näyttää paremmalta tässä ja tuo tuolla. Näitä ei voi laittaa vierekkäin, nuo kaksi syövät toisensa ja nämä vaativat päästä peräkkäin. Pidän voimakkaista kontrasteista ja välillä on mukava yhdistellä värejä hieman ronskimmin. Vastavärejäkään ei ole syytä kammoksua, sopivilla annostuksilla niistä saa aikaan herkullisen näköistä jälkeä. Tutut ja turvalliset, toimiviksi todetut väriparit ovat toki hyviä, mutta ei aina tarvitse tyytyä valmiiksi mietittyyn.

Neuloin joulunpyhien aikaan sukat, joiden raitoihin ihastuin niin, että päätin tehdä puseron samaan tyyliin. Raitapaita jäänee kaappiin odottamaan seuraavaa talvea. Näillä vähiin huvenneilla lumilla tälle tuskin on enää käyttöä:

Raitapaita Novitan 7 veljestä -langoista. Tummanvihreän päävärin lisäksi työhön on käytetty neljää erilaista raitalankaa.

Tiet muistissa, kylät kartalla

Katot kuurassa ja mittarissa miinus kaksi astetta. Liian kylmä, mutta iltapäivälle ajoittuvaa pyörälenkkiä ajatellen sääennuste vaikuttaa lupaavalta.

Kevään ensimmäisen pitemmän polkaisun tein pääsiäismaanantaina. Sittemmin olen pyöräillyt enimmäkseen töihin ja takaisin. Kilometrejä on kertynyt vähänlaisesti, sillä olen ollut kovin laiska lähtemään tien päälle työpäivän jälkeen. Poljen kotiin ja jämähdän sinne, sohvalle neulepuikot käsissäni. Sääkään ei ole liiemmin suosinut ulkoilmaharrastusta: räntää ja vettä on tullut, päivät ovat olleet viileitä, suorastaan kylmiä. Myös ne aurinkoisemmat.

Häntäluu sen sijaan tuntuu sietävän satulassa istumisen mainiosti. Pyrstöpuoli ei enää rajoita tekemisiäni millään tavoin, vaikka muistuttaakin silloin tällöin liki puolentoista kuukauden takaisesta tömähdyksestä. Onneksi vain kevyesti ja harvakseltaan.

Viileästä säästä huolimatta olen muutamien lenkkien aikana todennut edelleen viihtyväni maantiellä. Olo on kotoinen, tiet muistissa, kylät kartalla ja perstuntuma satulaan tallessa. Toistaiseksi polkupyörä on vain ollut neulepuikkoja vähäisemmällä käytöllä.

Kai sitä nyt jotain

Neljän päivän pääsiäisvapaat ja mielessä ajatus, että tässähän ehtii ties mitä. Ette varmaankaan ylläty tai epäile sanomisiani, jos arvelen ajan kuluvan enimmäkseen lueskellen ja käsitöitä tehden? Tiedossa on myös hieman paperihommia. Sen sorttisia, joiden parissa vanha visualisti viihtyy ja on elementissään, kunhan ensin on lykännyt aloittamista niin kauan, että tarve pistää toimeksi ylittää kriittisen pisteen.

Typografian lisäksi tulee mieleen muutama muukin juttu, jotka tunnen omikseni: neulepuikot ja langat, polkupyörä ja maantie, tekstit ja näppäimistö. Vapaaehtoistyö ja eri puolilta maailmaa tänne muuttaneet ihmiset. Onhan näitä. Aina välillä epäilen, etten taida osata oikein mitään tai tietää mistään mitään, mutta mielelläni uskoisin, ettei se aivan pidä paikkaansa. Kai sitä nyt jotain. Edes vähän. Ehkä nuo mainitsemani asiat ovat niin mieluisia juuri siksi, että ne suovat mahdollisuuden yhdistää henkilökohtaiset ominaisuuteni, luonteenpiirteeni, taitoni ja taipumukseni tekemiseen, josta oikeasti nautin ja olen kiinnostunut.

Polkupyörä ja maantie joutuvat tovin verran odottelemaan kuivempia kelejä. Hain pyörän huollosta muutama päivä sitten  ja avasin kauden polkemalla tyylikkäästi oranssit Hait jalassa, rapa roiskuen ja vanhat päällysrenkaat kaulassa roikkuen. Ellei sää nyt pääsiäispyhien aikana suosi pyöräilyä, aloittelen tiistaina työmatkojen merkeissä. Vaikka hinku tien päälle on kova, ensimmäisten pitempien lenkkien suhteen on syytä olla kohtuullinen – matkat pitenevät vähitellen kunnon palautuessa ja lihasten totuttua polkemiseen talvitauon jälkeen.

Pari postausta sitten mainitsin työstäväni mohairlankaa. Yllättävän sotkuista puuhaa: pörröisestä langasta irtoaa valtavasti haituvia, joita kulkeutuu sinne sun tänne. Minulla oli mohairsohva ja mohairverkkarit. Löytyipä pari vaaleanvihreää haituvaa voileivältäkin.  Enimmät olen saanut siivottua pois, mutta kuinka paljon tahansa imuroida hinkuttaisinkin, karvoja luultavasti piileksii eri puolilla huusholliani vielä pitkään.

Mohair ei ole niitä miellyttävimpiä lankalaatuja neulottavaksi, mutta huivi valmistui ja olen lopputulokseen tyytyväinen.

Pitkä huivi Novitan vaaleanvihreää Rose Mohairia. Kuviot kirjottu kolmella värillä silmukoita jäljentäen.

Menninkäinen luolassansa

Kevät ei ole minun vuodenaikani. Pidän varhain pimenevistä illoista. Siitä, että herättyäni on pimeää vielä pitkään ja aamu valkenee vähitellen. Sen sijaan tämä valtava, jatkuvasti lisääntyvä valon määrä ei tunnu sopivan minulle alkuunkaan. Väsyttää, tympii, ahdistaa. Ei huvita. Tekisi mieli nukkua helmikuun puolivälistä kesäkuuhun. Vähintään. Joskus toukokuun lopulla alkaa helpottaa ja kesäkuun alkupuoliskon aikana voin yleensä katsoa palanneeni elävien kirjoihin.

Pimeyttä rakastavana, kotiluolassa viihtyvänä menninkäisenäkin odotan sentään pyöräilykauden alkua. Menninkäisyys painuu piiloon, kun on ihan oikeasti kesä, vihreää ja lämmintä. Kun ulos voi mennä ilman takkia ja kotona tarkenee läpsytellä avojaloin. Kun fleecehuopa ja villapaidat ovat ruvenneet tuntumaan tunkkaisilta jo ajat sitten.

Tänä keväänä häntäluuni taitaa huolehtia siitä, etten pääse maantielle heti, kun kelit sen sallisivat. Pyöräkin on vielä huoltamatta, mutta tarkoitus olisi viedä ajokki ammattilaisten hoiviin ensi viikon aikana.

Eiköhän tämä tästä. Keväät tulevat ja menevät. Murtuneet häntäluut paranevat. Sitä ja lämpimiä lattioita odotellessa tarvitaan vielä villasukkia. Näissä taitaa olla vähän pääsiäistä:

Keltaiset villasukat Novitan 7 veljestä -langoista. Raitaväreinä valkoinen, oranssi, lime ja tummanvihreä.

Häntäni mun

Toimenkuvaani sisältyy tarpeen mukaan kaikkea mahdollista. Kuten luistelua, hiihtoa, lumihangessa kömpimistä ja pulkkamäkeä. Konttaamista, kierimistä, kiipeämistä, ryömimistä ja kuperkeikkoja. Sillä on joskus seurauksensa.

Istuskelen tyynyn päällä tai pehmeällä sohvalla. Makoilen mahallani. Ulkona köpöttelen hitaasti ja varovasti. En harpo lumipenkkojen yli. Mahdolliset lätäköt kierrän sen sijaan, että ylittäisin ne tavalliseen tapaani loikkaamalla. Housut ja kengät puen istuallaan, koska seisten ei voi. Mitäs muuta?

Varmaan jo arvaattekin, että olen lentänyt pyrstölleni. Pyllähdyksestä tulee tänään kuluneeksi viisi vuorokautta, eikä häntäluun tienoo enää ole niin kipeä kuin se aluksi oli. Nyt ei tarvitse edes irvistellä, kun istuudun tai nousen ylös sohvalta, ainakaan ihan joka kerta. Luulenpa oikeastaan selvinneeni tapahtuneesta aika vähällä, mistä olen tietysti hyvilläni.

Tapahtumahetkellä jaloissani ei suinkaan ollut jykeväpohjaisia, luistamattomia kenkiä saati niihin kiinnitettäviä liukuesteitä. Ehei! Minulla oli luistimet. Olin siirtymässä pukukopista tekojäälle ja jotenkin ne luiskuttimet vain lähtivät omille teilleen. Tömähdin muhkuraiselle jäätikölle, makoisasti suoraan häntäluuni päälle. Au! Tärähdyksen aiheuttama huonovointisuus meni aika nopeasti ohi, riesakseni jäi pienoinen päänsärky ja turkasen kipeä pyrstöpuoli. Ensin mainittu on mennyttä ja häntäkin varmaan paranee vähitellen ihan heilutettavaan kuntoon. Kaikki hyvin siis.

Kotona köllötellessäni olen paitsi lueskellut, myös neulonut. Muutama päivä sitten huusholliini kulkeutui muutama kerä vaaleanvihreää mohairlankaa, jota olen vähitellen työstänyt. Huivia minä siitä havittelen, ellei suunnitelma taas muutu lennossa. Siitä lisää myöhemmin. Edellisen päivityksen jälkeen on valmistunut kahdet villasukat, joista laitan tähän toiset. Jätin pätkävärjätyn langan sävyt täsmäämättä ja lopputuloksena oli hilpeästi eripariset töppöset:

Eripariset sukat Novitan vihreänsävyisestä 7 veljestä Polkka -langasta. Kirjavuutta rauhoittamassa ripaus yksiväristä valkoista.

Hiiri se kissalle…

Aioin neuloa polveen asti yltävät säärystimet, mutta sainkin aikaan kaulahuivin. Tai jotain, mikä lie. Kaulus. Kauluri. Kaulustin.

Kauluri takavokaaleineen ja pärisevine ärrineen on foneettisessa mielessä aika ruma sana, se kuulostaa kovalta, tehokkaalta ja brutaalilta. Kaivurilta. Eikä yksi pikkuinen i sanan lopussa riitä sulattamaan jo syntynyttä mielikuvaa. Eihän pehmeän ja lämpimän neuleen tarvitse assosioitua maansiirtokoneeseen, eihän? Takavokaaleja on tietysti kaulustimessakin, mutta neljä viimeistä kirjainta pelastavat sen kaivurimaiselta kalseudelta. Lisäksi se muistuttaa säärystintä, jollaiset minun alun perin piti tehdä. Se se on. Kaulustin.

Miten säärystimistä sitten voi tulla kaulustin? Ihan helposti, jos pistää toimeksi ilman lukkoonlyötyjä päämääriä ja valmiita ohjeita. Neuloin sukkapuikoilla pötköä. Kun sitä alkoi olla säärystimen verran, päätin tehdä pitkävartisen sukan. Ja kun sukanvartta oli sopivasti, huomasin neuloneeni hihan. Hihojen väliin piti keksiä jotain ja muistin 70-luvulta peräisin olevan ohjeen, jota soveltaen neuloin tuon tarvittavan välipalan. Koottuani kaikki kolme kappaletta yhdeksi totesin, että käsissäni oli harvinaisen epäonnistunut  hihaviritys, jota ei taatusti tulisi käytettyä kertaakaan. Perhana. Rullasin sopivan kokoisen, mutta esteettistä silmääni ilkeästi riipivän tekeleen kaappiin lankakerien seuraksi. Tekisin sille joskus jotain.

Poissa silmistä, silti mielessä. Sulateltuani tapahtunutta yön yli purin yhden kappaleen jälleen kolmeksi: nyt minulla oli kaksi hienoa hihaa ja tarpeettomaksi jäänyt ruma välipala. Onneksi samaa, jo myynnistä poistunutta lankaa on jemmassa riittävästi puseromaisempaa ratkaisua varten. Hukkapalasta puolestaan muotoutui ihan käyttökelpoinen, joskaan ei kovin kaunis kaulustin.

Noin minulla on tapana tehdä. Aloitan neuleeni useimmiten melko hämärän alkuidean pohjalta ja muokkaan niitä työn edistyessä. Puseroita olen joskus hahmotellut paperille, nekin suunnitelmat tosin tuppaavat muuttumaan matkan varrella. Ja montakohan ponchoa olen aloittanut? Aika monta, ensimmäistäkään ei vain ole vielä valmistunut, sillä yhtä lukuun ottamatta jokaisesta ponchonaihiosta on kehkeytynyt pusero. Se yksi odottelee kaapissa keskeneräisenä uutta inspiraatiota. Hiiri se kissalle takkia ompeli…

Lopuksi vielä tämä ikään kuin prosessin sivutuotteena syntynyt kaulustin:

Kaulustimeksi nimetty kaulahuivi Novitan violetinsävyisestä Tico Tico -langasta.

Lomamietteitä lyhyesti

Viikko on vilahtanut pikavauhtia, eikä ihme: olen köllötellyt lomalla. Mikä siinä onkin, että vapaalla ollessa aika tuntuu kuluvan huomattavasti nopeammin kuin töissä? Omalla kohdallani kyse on ilmiselvästi siitä, ettei kukaan sanele ajankäyttöäni ja tekeminen on mielekästä. Työni sisältöön en voi vaikuttaa millään tavalla, on vain vilistettävä tilanteesta toiseen ja venytettävä vieteriä. Sellainen käy pitemmän päälle kovin raskaaksi.

Lomalla on ollut aikaa miettiä olevaa ja tulevaa. Sulkea selkäsilmät, unohtaa ylimääräiset käsi-, jalka- ja korvaparit. Kysymyksiä on paljon, varmoja vastauksia vain yksi. Kerron sen teille joskus, sitten kun aika on.

Neulomisesta en ole pitänyt lomaa. Tekeillä on hieman villasukkia suurempi työ, eikä aivan tuoreita kuvia ole jaettavaksi. Niitäkin sitten aikanaan, mutta tässä iloksenne tai kauhuksenne, ihan miten vaan, vuodenvaihteen molemmin puolin puikoista päässeitä sukkia.

Villasukkia tutuista Novitan langoista. Keskimmäiset Nalle Kukkaketo Kielosta, muut Seitsemästä Veljeksestä.